Urban sustainability? The spatial disparities of greenhouse gas emissions and subjective wellbeing

Abstract

Cities are engines of growth and productivity. In addition, great expectations are set upon these agglomerations to contribute to development that meets the needs of the present without compromising the ability of future generations to meet their own. Indeed, mainstreaming of sustainability in planning and policy making is inevitable when reflected the current and projected pace of urbanization. However, the widely held association between sustainability and density of urban structure is not well-grounded in the existing empirical evidence. This dissertation studies the relationship between urbanization and sustainability from the aspects of environmental and social sustainability. The knowledge about the environmental sustainability is contributed by studying the relationship between urbanity and direct and indirect consumption-based carbon footprints, both together and separately. And the relationships between urbanity and social sustainability are studied using two measures of subjective well-being, namely, happiness and quality of life. The main contribution is to show that just a limited set of measures is sufficient to reveal discrepancies within and between the studied sustainability measures. In addition, a framework of urban sustainability and multiple related factors is constructed to visualize the complexity of the concept. Finally, it is argued that urban sustainability should be understood as a contested concept, inevitably characterized by trade-offs and discrepancies. In other words, there seems to be no unambiguous urbanization gradient in sustainability. The contribution of the dissertation is two-fold. First, it provides empirical evidence about the relationships between urbanity and the specific measures studied, using a high-quality data at disaggregated individual or household level. Second, it criticizes the shallow grounds of many urban sustainability statements by showing the limited power of the degree of urbanity, and even more so, the limited leverage of urban policies in determining sustainability outcomes. Even though transportation and housing choices of the residents can be influenced to some extent, urbanization is a multidimensional and multi-locational process related to deep reaching socioeconomic changes that are harder to influence. The conclusions of the dissertation call for keeping in mind the wide scope of urbanization, setting the power of planning to its proportion, and moving towards more human-centric approach to urban planning. The aim is not to dispute the importance of sustainable urbanization, but to underscore its complex nature and call for more ambitious urban sustainability policies that are more than rhetoric based on overoptimistic assumptions.

Kaupungit ovat taloudellisen kasvun ja toimeliaisuuden moottoreita. Tämän roolin lisäksi kaupunkeihin kohdistuu suuria odotuksia myös kestävän kehityksen ajureina. Kestävyyskeskustelun yleistyminen kaupunkisuunnittelussa ja -politiikassa onkin välttämätöntä, kun huomioidaan nykyinen ja tuleva urbaanien alueiden väestönkasvu. Kaupunkisuunnittelussa kestävyyden tavoittelu on kuitenkin kilpistynyt yksinkertaistettuun yhteyteen kestävyyden ja tiiveyden välillä, vaikka ristiriidatonta empiiristä näyttöä tällaisen yhteyden olemassaolosta ei ole. Väitöskirja pureutuu suhteeseen kaupunkimaisuuden ja kestävyyden välillä niin ekologisen kuin sosiaalisenkin kestävyyden näkökulmasta. Ekologista näkökulmaa lähestytään tutkimalla suhdetta kaupunkimaisuuden ja hiilijalanjälkien välillä, ja sosiaalista kestävyyttä lähestytään subjektiivisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Hiilijalanjälkiä tutkitaan kulutusperustaisesti eli myös kulutukseen sitoutuneet epäsuorat päästöt huomioiden. Hyvinvointia taas mitataan kokemusperäisillä arvioilla onnellisuudesta ja elämänlaadusta. Väitöskirjan pääansiona on tuoda esiin, että jo verrattain suppealla tarkastelulla saadaan esiin ristiriitoja niin kestävyyden mittareiden sisällä kuin niiden välillä. Tämän lisäksi työssä esitetään kaupunkikestävyyden kompleksisuutta kuvaava viitekehys. Väitöskirjassa todetaan, että kestävä kaupungistuminen tulisi ymmärtää kiisteltynä käsitteenä, joka on lähtökohtaisesti ristiriitainen ja kompromissien värittämä. Väitöskirjan ansiot voidaan jakaa kahteen luokkaan. Ensinnäkin, artikkeleissa tutkitaan valittujen kestävyyden mittareiden ja kaupunkimaisuuden empiiristä suhdetta aiempaa tarkemmalla tavalla ja laadukasta aineistoa hyödyntäen. Toiseksi, tiivistelmäosio tuo esiin, että kaupunkimaisuus on riittämätön perusta kestävyyskannanotoille jo senkin takia, että kaupunkitason toimenpiteiden vipuvaikutus on usein hyvin rajallinen ja rajoittuu lähinnä liikkumis- ja asumisvalintoihin. Vaikka kaupungistumisen monimutkaisuus on melko laajalti hyväksytty, vaikuttaa ymmärrys kestävän kaupungistumisten kompleksisuudesta olevan vähemmän laajalle levinnyt. Kaupunkirakenteellisten tekijöiden vaikutusmahdollisuuksiin tulisikin suhtautua realistisesti, ja esimerkiksi kotitalous- ja yksilötason tekijöihin tulisi kiinnittää suunnittelussa suurempaa huomioita. Väitöskirjan tavoitteena ei ole kiistää kestävän kaupungistumisen tarvetta vaan varmistaa, että ponnistelut sen saavuttamiseksi eivät perustu pelkkään toiveajatteluun.