Sovussa. Näkökulmia suomalaisen arkkitehtuurikeskustelun empatiakäsityksiin.

Abstract

Empatiakyky lukeutuu jokaisen arkkitehdin ammattitaitoon. Pyrkimys aitoon ymmärrykseen ja taito pysähtyä tuntuvat helposti kuitenkin jäävän rakennusalalle tunnusomaisen kilpailun, saavuttamisen ja suorittamisen jalkoihin. Tehokkuusajattelu on ohjannut alaa vuosikymmenten ajan, mutta on ilmeistä, ettei loppumaton kasvun tavoittelu ole kestävää. Kulutustottumusten, suunnittelutahdin ja ajattelumallien muutoksen äärellä pohdin diplomityössäni arkkitehdin roolia menneiden ja tulevien ympäristöjen muovaajana sekä empatian merkitystä tässä yhtälössä.

Empatia tarkoittaa kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Arkkitehtuurin näkökulmasta se on yksinkertaisimmillaan käyttäjän tilanteeseen ja mielenmaisemaan eläytymistä sekä suunnitteluprosessin eri osapuolten tarpeiden ymmärtämistä. Ihannetilanteessa kaikkien osapuolten välillä vallitsee syvä ja välitön ymmärrys. Tämä vaatii kuitenkin jokaisen tahon osalta aktiivista osallistumista, jolle tavanomaisen suunnitteluhankkeen sallimissa raameissa ei yleensä ole riittävästi resursseja.

Diplomityössäni tutkin arkkitehtuurissa vaikuttavia erilaisia empatia- käsityksiä. Pohjustukseksi perehdyn empatian monisyiseen käsitteeseen ja työni kannalta olennaisimpiin ilmiöihin kirjallisuus-katsauksen sekä tapausesimerkkien kautta. Tämän jälkeen rajaan tarkasteluni empatiaan suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa. Olen valinnut analysoitavaksi kahdeksan 1930-2020 -luvuilla julkaistua arkkitehtuurikirjoitusta, joita käsittelen laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Keskitän tarkasteluni kirjoituksissa esiintyviin yksittäisiin piirteisiin: kuinka empatiasta on suomalaisten arkkitehtien keskuudessa puhuttu? Päämääränäni on muotoilla oma näkökulmani arkkitehtuurin empatiasta. Keskeisiin havaintoihini kuuluu, että empatiaa kuvaillaan usein siihen liittyvää, toista sanaa tai ilmaisua käyttäen tai vastakohtaisiin ilmiöihin vertaamalla. Eräs tuloksistani on vastinparitaulukko, joka kokoaa empatiaa kuvailevia ja toisaalta siihen verrattuja sanoja tai ilmaisuja. Vastakkainasettelun lisäksi että empatiapuheeseen nivoutuu havaintojeni mukaan usein myös arkkitehtuurin perimmäisen tehtävän tai siinä ilmenevien ongelmakohtien pohtiminen.

Erityisesti tämän päivän arkkitehtuuri- ja empatiakeskustelussa on hahmotettavissa pyrkimys perustavanlaatuiseen paradigman muutokseen. Kestävän ja vastuullisen tulevaisuuden takaaminen edellyttää ajattelumme uudelleenkalibrointia, ja tämä muutos pureutuu syvälle yhteiskuntamme rakenteisiin. Kestävyysajattelu kirjoittamisen taustalla kulkien pohdin työni päätteeksi, mikä empatian rooli muuttuvaan maailmaan sopeutumisessa on. Voiko arkkitehti olla empaattinen myös tulevia sukupolvia kohtaan?

Empathy is at the core of an architect’s profession. However, the aim for genuine understanding is all too often run over by the efficiency-oriented nature of the building branch. A never-ending circle of consumption and growth is far from sustainable. In light of new paradigms, this thesis contemplates the role of an architect as a shaper of past and future environments in relation to empathy.

Empathy stands for the ability to place yourself in another person’s shoes. From architecture’s point of view, it basically means empathizing the user’s situation and understanding the diverse perspectives of those involved in the planning process. Ideally, the concordance between each and everyone involved becomes deep and intimate. This requires however an active input, which in most cases is not realistic due to the lack of sufficient resources.

This thesis explores the varying notions of empathy in the architectural discourse. First, a deeper understanding of the complex phenomenon is created through literature and case studies. Secondly, the scope is outlined around architectural writings in Finland. How is empathy discussed among finnish architects throughout the past century? The main data, consisting of architectural writings published between 1930–2020, is evaluated through qualitative content analysis. The study concentrates on highlighting specific features discussed within the writings, aiming to shape a new, personal perspective on the subject. A key finding is that empathy often is portrayed by using similar expressions or comparing it to opposite phenomena: such dichotomies are also sorted in a table. Furthermore, the chosen references often discuss their contemporary issues, which likely reflects a core task in the architectural practice.

A call for a profound paradigm shift is inevitable in today’s architectural and empathy-related discourse. Such a shift must be rooted in societal structures. In order to achieve a more resilient tomorrow, our way of thinking needs recalibration. With a perspective of sustainable thinking, the final chapter poses questions about the role of empathy in a changing world. Can an architect also empathize with the future generations?