Pakkolunastus ja eurooppalainen omaisuudensuoja - Tutkimus Suomen pakkolunastusinstituutiosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa

No Thumbnail Available
Journal Title
Journal ISSN
Volume Title
School of Engineering | Doctoral thesis (article-based) | Defence date: 2023-12-09
Date
2023
Major/Subject
Mcode
Degree programme
Language
fi
Pages
620
Series
Aalto University publication series DOCTORAL THESES, 204/2023
Abstract
Expropriation refers to the possibility of a public authority acquiring private property by force in order to carry out a project in the public interest. Expropriation is usually a last resort (ultimum remedum) means of carrying out a project when, for one reason or another, it is not possible to do so by agreement. In recent decades, the scope of expropriation has broadened from the implementation of roads or railway areas to the acquisition of areas necessary for urban development. Expropriation can also be used to implement various energy projects, such as electricity and gas distribution networks, nature conservation, and mining areas. Due to the last-resort nature of expropriation, its use may not be very common in practice. At the institutional level, however, the possibility of expropriation shapes the nature of ownership of real estate and the origin and content of contracts vis-à-vis the public authorities, since the conditions for expropriation and the compensation paid for it are reflected in contractual activities. Therefore, the existence and content of expropriation legislation have a very significant institutional impact on legal systems based on private real estate ownership. Expropriation is the most robust and profound way of interfering with private property. The use of expropriation, therefore, entails legal and political tensions, as well as economic, social, and moral dimensions. Its use must at the same time, meet the requirements of section 15 of the Constitution of Finland and the First Additional Protocol to the Council of Europe Convention on Human Rights concerning the protection of property. This study compares possible differences and similarities between the two sets of property protection standards concerning expropriation and assesses the need to revise national interpretations and practices. The Court of Human Rights, in its extensive case law on the protection of property, has developed a kind of general European principles of expropriation law. Comparing these Euro-pean principles with Finland's national legislative solutions and application practices reveals interesting similarities, but also clear differences. According to the research results, Finland's national legislation can be considered predominantly in line with the Convention on Human Rights at the level of basic legislative solutions and main principles. However, some individual regulatory solutions can be seen to be in tension with the latter. On the other hand, when examining Finland's national application practices, some more significant differences can be observed in relation to the Convention on Human Rights. In other words, the relationship is not without its legal problems in all respects. With regard to possible differences, it is essential that the Convention is a set of norms enforced by an act in Finland that constitutes a binding source of law both when enacting and applying laws. Any differences between Finland's national regulations and the Convention must, therefore, be taken into account in a binding manner in national activities. This is enhanced by the direct possibility for individuals to bring expropriation cases before the Court of Human Rights, which forms the cornerstone of international monitoring of the Convention.

Pakkolunastuksella tarkoitetaan julkisen vallan mahdollisuutta hankkia yksityistä omaisuutta pakolla jonkin yleistä etua palvelevan hankkeen toteuttamiseksi. Pakkolunastuksessa on kysymys yleensä viimesijaisesta (ultimum remedum) keinosta hankkeen toteuttamiseksi silloin, kun se ei syystä tai toisesta ole mahdollista sopimuksin. Pakkolunastusten käyttöala on viime vuosikymmeninä laajentunut maanteiden tai rautatiealueiden perustamisesta kaupunkikehityksen edellyttämien alueiden hankintaan. Pakkolunastamalla voidaan toteuttaa myös erilaisia energiahankkeita, kuten sähkön ja kaasun jakeluverkkoja sekä luonnonsuojelu- ja kaivosalueita. Pakkolunastuksen viimesijaisuuden takia sen käyttö ei ole välttämättä käytännössä kovin yleistä. Pakkolunastusmahdollisuus kuitenkin muovaa institutionaalisella tasolla kiinteistön omistusoikeuden luonnetta sekä sopimusten syntyä ja sisältöä suhteessa julkiseen valtaan, koska pakkolunastuksen edellytykset ja siitä suoritettavat korvaukset heijastuvat sopimustoimintaan. Pakkolunastuslainsäädännön olemassaololla ja sisällöllä on siten erittäin keskeinen instituutiotason vaikutus yksityisen omistusoikeuden varaan rakentuvissa oikeusjärjestyksissä. Pakkolunastus on järein ja syvällekäyvin tapa puuttua yksityiseen omaisuuteen. Pakkolunastusten käyttöön liittyykin oikeudellisia ja poliittisia jännitteitä samoin kuin taloudellisia, sosiaalisia ja moraalisia ulottuvuuksia. Sen käyttämisen tuleekin täyttää samalla sekä Suomen perustuslain 15 §:n että Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan omaisuudensuojasta johtuvat vaatimukset. Tässä tutkimuksessa vertaillaan näiden kahden eri omaisuudensuojanormiston välillä mahdollisesti vallitsevia eroja ja yhtäläisyyksiä pakkolunastusten osalta sekä arvioidaan tarpeita tarkistaa kansallisia tulkintoja ja käytänteitä. Ihmisoikeustuomioistuin on runsaassa omaisuudensuojaa koskevassa oikeuskäytännössään kehittänyt pakkolunastusoikeuden eräänlaiset yleiseurooppalaiset periaatteet. Vertaile-malla näitä periaatteita Suomen kansallisiin lainsäädännöllisiin ratkaisuihin ja soveltamiskäytänteisiin saadaan esille mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä, mutta myös selkeitä eroavaisuuksia. Tutkimustulosten mukaan Suomen kansallisen lainsäädännön voidaan nähdä olevan lainsäädännön perusratkaisuiden ja pääsääntöjen tasolla varsin hyvin sopusoinnussa ihmisoikeussopimuksen kanssa. Eräiden yksittäisten sääntelyratkaisuiden voidaan kuitenkin nähdä olevan jännitteisessä suhteessa viimeksi mainittuun. Toisaalta tarkasteltaessa Suomen kansallisia soveltamiskäytänteitä voidaan havaita eräitä merkittävämpiä eroavaisuuksia suhteessa ihmisoikeussopimukseen. Toisin sanoen suhde ei ole kaikilta osin oikeudellisesti ongelmaton. Mahdollisten eroavaisuuksien osalta keskeistä on, että ihmisoikeussopimus on Suomessa lailla voimaan saatettu normisto, joka muodostaa sitovan oikeuslähteen niin lakeja säädettäessä kuin sovellettaessa. Mahdolliset eroavaisuudet Suomen kansallisen sääntelyn ja ihmisoikeussopimuksen välillä on siten otettava sitovalla tavalla huomioon kansallisessa toiminnassa. Tätä tehostaa ihmisoikeussopimuksen kansainvälisen valvonnan kulmakiven muodostava yksilön suora mahdollisuus saattaa pakkolunastusjuttu ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäväksi.
Description
Supervising professor
Ekroos, Ari, Prof., Aalto University, Department of Built Environment, Finland
Thesis advisor
Ekroos, Ari, Prof., Aalto University, Department of Built Environment, Finland
Keywords
kiinteistöoikeus, pakkolunastus, omaisuudensuoja, real estate law, expropriation, protection of property
Other note
Citation