Chorus Novus. Or: Looking for participation In classical Greece

Loading...
Thumbnail Image
Journal Title
Journal ISSN
Volume Title
School of Arts, Design and Architecture | Master's thesis
Location:
Date
2015
Major/Subject
Mcode
Degree programme
Language
en
Pages
64+4
Series
Abstract
The chorus was a key part in Attican tragedy, but had waned in importance by the time Aristotle wrote his Poetics, and subsequently disappeared altogether. However, before the Golden Age of Tragedy, drama had no actors, set design or dialogue, only a chorus. Even before that chorus was meant less as a performative and more as a ritual activity. This paper uses modern understanding of rituals, performance, and participation to look at a possible explanation for the historical context of the chorus, and its very nature. The core claim is that Aristotle and 2300 years of subsequent scholars have been mistaken in trying to understand the chorus from the perspective of the so-called passive arts: thinking there is a performance and an audience and that the only point of the performance is to be seen by the audience. Chorus Novus suggests that the original point of the chorus was not to affect the audience but the members of the chorus themselves. The development of tragedy in the coming decades and centuries put more influence in the experience of the audience, and there was less and less demand for the experience provided by the chorus. With the disappearance of the chorus, the transformation from participatory ritual to passive drama was complete. Comparison between games, rituals, ritual dramas and participatory dramas of today and earlier times are made. Contemporary participatory storytelling provides an interesting view point into the chorus and allows the scholar of today possiblities not possible for the Romanticist researchers who most troubled themselves with the chorus. The chorus of Attican tragedy was participatory drama, and getting to know it better opens stronger possibilities also for understanding the participatory storytelling of the 21st century.

Kuorolla oli keskeinen merkitys attikalaisessa tragediassa, mutta sen merkitys oli vähentynyt Aristoteleen kirjoittaessa Runousoppiaan. Myöhemmin se katosi kokonaan. Kuitenkin ennen tragedian kultakautta näytelmissä ei ollut näyttelijöitä, lavasteita tai dialogia vaan pelkkä kuoro. Sitäkin ennen kuoro oli vähemmän esitys ja enemmän rituaali. Tämä paperi soveltaa nyky-ymmärtämystä rituaaleista, esityksestä ja osallistumisesta selvittääkseen kuoron mahdollisen historiallisen kontekstin ja olemuksen. Keskeinen väite on, että Aristoteles ja 2300 vuotta hänen jälkeensä tulleita tutkijoita ovat erehtyneet yrittäessään tulkita kuoroa niin sanotun passiivisen taiteen perspektiivistä: ajatuksesta, että on esitys ja on yleisö, ja että esityksen yleisö on tulla yleisön näkemäksi. Chorus Novus esittää, että kuoron alkuperäinen tarkoitus ei ollut tehdä vaikutusta yleisöön vaan kuoron jäseniin itseensä. Tragedian kehitys seuranneina vuosikymmeninä ja -satoina lisäsi yleisön kokemuksen merkitystä, ja kuorossa olemisen kokemukselle oli vähemmän tilausta. Kuoron kadotessa oli siirtymä osallistuvasta rituaalista passiiviseen draamaan täydellinen. Tutkielmassa verrataan kuoroa tämän ja eilispäivän peleihin, rituaaleihin, rituaalidraamoihin ja osallistaviin draamoihin. Nykyajan osallistava tarinankerronta tarjoaa kiinnostavan näkökulman kuoroon. Näkökulman, joka ei ollut mahdollinen romantiikan ajan tutkijoille, jotka eniten vaivasivat itseään kuoron ymmärtämisellä. Attikalaisen tragedian kuoro oli osallistavaa draamaa ja sen parempi tuntemus avaa mahdollisuuksia ymmärtää myös 2000-luvun osallistavaa tarinankerrontaa.
Description
Supervisor
Küttner, Iiro
Thesis advisor
Küttner, Iiro
Keywords
chorus, ritual, tragedy, participation, participatory drama, theatre
Other note
Citation