Suomi

dc.contributorAalto Universityen
dc.contributorAalto-yliopistofi
dc.contributor.advisorHalme, Mia
dc.contributor.authorLinnakoski, Marjut
dc.contributor.schoolTaiteiden ja suunnittelun korkeakoulufi
dc.contributor.schoolSchool of Arts, Design and Architectureen
dc.contributor.supervisorHalme, Mia
dc.date.accessioned2021-11-21T16:00:08Z
dc.date.available2021-11-21T16:00:08Z
dc.date.issued2016
dc.description.abstractHAVAINNOT TUTKIMUSJAKSONI AIKANA Olen tutkinut kehon muistia nyt kaksi vuotta, niin oman elokuvan prosessissa, kuin keskustelemalla työryhmäni, opiskelutovereideni kanssa, opettajieni kanssa, ja kaikenlaisia kehonmuistia ruopivien ohjaajien töitä katsomalla. Muistan ensimmäisiä oivalluksia kehon muistin äärellä. Katsoimme Anja Salomonowizin elokuvaa hänen vieraillessa koulullamme kurssia pitämässä. Hänen elokuvassaan kiipeilivät muurahaiset salaa rakastuneiden rakastelevien patjalla, kun taas toisessa kohtauksessa päähenkilön ex-mies kävi maanisen laajoin sieraimin nuustelemassa tämän asuntoa aina naisen poissaollessa. Hän haistoi kaiken - hajuvedet, partavedet, kuluneen ajan viimeisimmästä lähdöstä ja pelon. Ilahduin, tajusin miten laajasti tämä dokkariohjaajasta fiktioon tanssahtanut ohjaaja käyttää kehon muistia - mitä kaikkea se voi fiktionkin puolella olla. Miten siihen kytkeytyy luonto, sen metaforat, hahmojen ohjaus seuraamaan luontaisia kehollisia impulsseja (maanisen, väkivaltaisen ex-miehen esittäjä oli itse keksinyt jatkuvan haistelun hahmonsa primitiivisen puolen esiin tuomiseksi), primitiivisyys, primitiivinen kehon kieli itsessään. Miten tärkeää on fiktiossa antaa näyttelijöiden seurata omia kehollisia impulssejaan, tarttua niihin, kasvattaa niitä, ja tarttua ympäristön, myös dokumentaarissa, tarjoamiin tuntoisuuksiin, rakenteisiin, antaa niiden tulla osaksi teemaa, puuttua siihen, liikauttaa kehoa vääjäämättömästi suuntaansa. Vuosi sitten kohtasin Päivi Takalan tuntoisuuden teorioineen jälleen, mutta pidemmän kaavan mukaan kahden viikon kurssilla. Matkasimme kohti tuntoisuuden ideaa jokaisen omassa työskentelyssä. Pidin esitelmän musiikin rinnakkaisista sykkeistä - tekstuurista ja struktuurista, joiden vuorottelu on kehossamme yhtä vääjäämättömänä muistina kuin mikä tahansa muukin elämän rytmisyys, ilmentäen sitä kontrastien, vastavoimien, vastatempojen ja rytmien vuoropuheluna. Kontrapunkti. Mylvin Vivaldista, sellojen ja viulujen vääjäämättömistä, samanaikaisista kerroksista, vastavoimista ja siitä, kuinka vastajännitteet, jänniteparit ovat kaiken ilmaisun perusta myös elokuvassa, joka hetki. Siitä kuinka meidän täytyy muistaa sen kehollinen voima paitsi kuvauksessa, äänessä, myös leikkauksessa, joka on kuin elokuvan bassolinja - se “jonka on purkauduttava” kuten säveltäjät sanovat bassolinjastaan, kuin sydämen syke kaiken kerrotun alla, kuten Godard joskus kirjoitti. Miten tämä basso voisi purkautua ja vuorotella melodian, eli kuvan, kuvassa näkyvän ilmeisen kanssa? Mitä muita musikaalisuuksia elokuva kuljettaa? Miten asettelu kuvassa, tilassa, siis Takalan sanoin liikekuviot asettuvat sinfonian tai sonaatin koko kuvaan? Se on lähellä bassolinjaa, ehkä se on sello, se on jotakin hyvin läheistä koko ymmärryksen perustan, sydäntason vastaanottamisen kanssa. Siksi Takala sen luetteleekin tuntoisuuden peruskieliin kuuluvaksi, yhdeksi kolmesta. Itselleni juuri tämä tanssi, liikekieli, liikekuviot tila-ajassa, jota elokuva ehdottomasti on, sykettä tilassa, lähtökohtaisesti tyhjässä, on leikkauksen ja elokuvan rytmin, siis tempon ohella tosimpia, vääjämättömämpiä. Sitä haluan tutkia, sen mahdollisuuksia, mitä tällä kielellä vielä voin sanoa? Dokumentaarissa harvoin on mahdollisuuksia orkestroida liikettä tilassa, lähelle vai loitolle, millä kuviolla, “tanssilla”, optimaalisesti. Silti se on kuvasuunnittelussa tärkeä vaihe rakentaa tämä etäisyyden ja liikkeen suhde katsojaan todeksi, teemalle todeksi. Ja etenkin performatiivisten jaksojen aikana leikkiä näillä mahdollisuuksilla. Haluan vielä tekijänä sukeltaa myös dokumentaarissa puhtaaseen performatiivisuuteen, sen primitiivisyyteen ja sen kautta kehollisuuteen. Yhden musiikkivideon olen tehnyt primitiivistä kehonkieltä käyttäen, mutta haluan viedä ajatuksen ja liikkeen vielä pidemmälle ja nimenomaan todellisen ihmisen mielen liikettä tutkien. VÄHEMMÄN TEKOPYHÄÄ, ENEMMÄN PRIMTIVIIVISTÄ Siinä teesini tuleville kymmenelle vuodelle elokuvantekijänä. Lainaus on jonkun toisen, kuulin sen äänisuunnittelijaltani Jarkko Kelalta. Hänelle en voi enää soittaa, on myöhä. Kertokoon lausujan se joka parhaiten muistaa. Suomalaisessa elokuvassa kehon muisti on nykyisin pahasti hukassa. Puhun siitä elokuvasta, jota täällä elokuvaksi kutsutaan, eli fiktiosta. Olemme turrutetut kehon yli- tai alivirittämiseen. Koko elokuvakulttuuri odottaa murrosta. Suotuisaa esimerkkiä sopisi ottaa Euroopasta, jossa kehollisuus onneksi on hengissään. Ilahduttava muistutus siitä oli muutaman vuoden vanha Amour. Sen autenttisemmaksi ei kerronnan tempo, leikkausten niukkuus, katseen suunnan valinnat, henkilöiden huomiointi, painotukset, kuvakulmat- koot ja kohtausten kesto pääse. Kaikille painoa juuri mittansa verran. Jännitteitä ei tarvinnut rakentaa, ne lepäsivät jokaisessa kuvassa luontaisina, luettavina, aistittavina, kuultavina. Taatusti ne olivat rakennetut, mutta mitään liiaksi korostamatta, siksi rakenteita, työkalun jälkiä ei voinut nähdä, mikä Aristoteleen mukaan on taiteilijan hyve. Elämä tapahtui karuudessaan, rumuudessaan, sitkeydessään, uskollisuudessaan. Siis Rakkaus tapahtui. Matka oli raskas, paikoin jopa upottava, mutta juuri sen verran, että se tuntui elämältä. Siis huom. Ei itsetarkoituksellisen upottava hetkeäkään, mikä nykyisin tuntuu olevan suomalaisen julkielokuvan päämäärä, elinkeino. Miksemme suuntaisi katsetta vihdoin Eurooppaan muutenkin kuin laatutietoisten viinivalintojen suhteen? Miten olisivat seuraavat sanatulokkaat, paluumuuttajat elokuvaan kuin Aistit, Autenttisuus, Primitiivisyys, Kehon impulssit, Reaktiot, Intiimiys, Rohkeus, Itsenäisyys? Mitä jos Aalto-yliopisto, esimerkiksi, lakkaisi odottamasta kansainvälistä huomiota ja karsimasta opetuksesta kaikkea taiteellista sisältöä? Ja sen sijaan suosisi ajattelua, tutkimista ja antaisi elokuvakielen kehittyä pohtimalla, etsimällä, löytämällä, kuten Euroopassa esimerkiksi? Nykyisen Elokuvataiteen laitoksen hengiltä tukahduttamisen sijaan. Kysyn tätä ihan sivulauseessa mainiten, että oma kandielokuvani kuului kaksi yötä sitten voittaneen sekä venetsialaisten että torontolaisten elokuvafestivaalien parhaan lyhytdokumenttielokuvan palkinnon. Aikaisemman Portugalin kahden pääpalkinnon lisäksi. Nämä maat sijaitsevat Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Elokuvaa ei tehty, se ei olisi tullut, ilman professorin henkilökohtaista tukea, joka vielä tuolloin, 2014 ennen dokumenttiohjauksen professuurin katoamista oli mahdollista. Ei ilman pitkää, pitkää kärsimistä, tutkimista oman mielenterveyden rajalla. Elokuvassa ei käytetty, koska ei tarvittu ensimmäistäkään 4D-sovellusta, ei -studiota, VR-laseja, ei uusinta Arri Alexaa tai vastaavaa. Koska ei tarvittu mitään muuta kuin ajattelua, kärsimistä, sydäntä ja oman kouluyhteisön tukea. Kouluyhteisö on kuollut. Homeisissa tiloissa väkisin pitäminen jo lähes 10 vuoden ajan Arabiassa on kukistanut kaiken yhteisöllisyyden ja uskon koko laitoksen tai elokuvan tulevaisuuteen Suomessa. Henkilökunta on loppuunajettu, professuurien jatkoista ei ole tietoa. Kaikki mitä luvataan, 8:tta vuotta, on uudet tilat Otanimessä (jotka ajan tapoihin kuuluen rakennetaan ilman pressuja ja ovat valmiiksi homeessa. Aaltoyliopistolla on visio menestyneestä elokuva-Suomesta. Professuureista ei ole edelleenkään tietoa. Opetuksen sisällön alas ajaminen jatkuu, vieden jäljellä olevien opettajien kaiken energian. Syynä eivät ole koulutuksen valtion tuen leikkaukset, vaan Aalto-yliopiston johtokunnan välitön ja ilmeinen kiinnostus Menestystä ja vain Menestystä kohtaan. Kiitos Aalto-yliopisto. Itse olen kykenemätön opiskelemaan enää päivääkään koulumme tiloissa homeen ja siitä aiheutuneen pitkälle edenneen sairastumisen vuoksi. Pelkään syöpää. ANNO DOMINI 2016, Helsinki, Suomi. Sydämellisesti, kaikkea hyvää maamme elokuvalle toivoen, Emilia Linnakoskifi
dc.format.extent76
dc.format.mimetypeapplication/pdfen
dc.identifier.urihttps://aaltodoc.aalto.fi/handle/123456789/111124
dc.identifier.urnURN:NBN:fi:aalto-2021112110286
dc.language.isofien
dc.programmeTaiteiden ja suunnittelun kandidaattiohjelmafi
dc.programme.majorElokuvataidefi
dc.subject.keywordaistitfi
dc.subject.keywordkehon muistifi
dc.subject.keywordprimitiivisyysfi
dc.subject.keywordeläytyminenfi
dc.titleSuomifi
dc.typeG1 Kandidaatintyöfi
dc.type.ontasotBachelor's thesisen
dc.type.ontasotKandidaatintyöfi
Files
Original bundle
Now showing 1 - 1 of 1
No Thumbnail Available
Name:
bachelor_Linnakoski_Marjut_2016.pdf
Size:
1010.65 KB
Format:
Adobe Portable Document Format