Energy policy instruments in promoting renewable energy - an investor's point of view

Abstract

Tämän työn tarkoituksena oli perehtyä energiantuotannon ohjauskeinoihin, niiden teoreettiseen taustaan ja arvioidaan ohjauskeinojen soveltuvuutta uusiutuvan energian edistämiseen. Ohjauskeinoja arvioidaan pääasiassa energian tuottajan näkökulmasta. Tutkimuksen taustatiedoksi tehtiin kirjallisuustutkimusta ohjauskeinoista, niiden teoreettisista toimintaperiaatteista ja käytännön kokemuksista.

Energiantuotannon ohjauskeinot voidaan jakaa taloudellisiin ohjauskeinoihin, normiohjaukseen, informaatio-ohjaukseen sekä verkosto- ja vapaaehtoiseen ohjaukseen. Tämä työ keskittyy energiantuotannon taloudellisiin ohjauskeinoihin, joita ovat investointituet, vero-ohjaus, vihreät sertifikaatit, takuuhintajärjestelmä, tarjouskilpailumenettely ja päästökauppa. Näistä ohjauskeinoista lähemmin tarkastellaan Suomen vero-ohjausta ja investointitukia, Ruotsin sertifikaattijärjestelmää ja Saksassa käytössä olevaa takuuhintajärjestelmää. Näitä kolmea tukijärjestelmää arvioitiin laskemalla kannattavuuslaskelmia kolmesta erityyppisestä laitosinvestoinnista.

Esimerkkilaitokset olivat yhdyskunnan bio-yhteistuotantolaitos, offshore- tuulipuisto ja pienvesivoimala. Näiden laskelmien avulla arvioitiin eri järjestelmien käytössä olevia tukitasoja, sekä investointien herkkyyksiä järjestelmälle ominaisille muutoksille, kuten sähkön hinnan ja tukijärjestelmän keston muutoksille.

Ohjauskeinoja arvioitaessa on tärkeintä määritellä mikä on tavoite, johon ohjauskeinolla pyritään. Usein ohjauskeinoja käsiteltäessä ei huomioida päällekkäisiä tavoitteita. Uusiutuvan energian lisäämisellä on muitakin kuin vain taloudellisia esteitä. Tällaisia ovat hallinnolliset esteet, vaikeudet verkkoliitynnässä ja sosiaaliset ongelmat.

Investoinnin tarvitseman tuen suuruus ei ole riippuvainen tukijärjestelmästä, vaan tullakseen kannattavaksi investointi tarvitsee aina samansuuruisen summan tukea diskontattuna nykyhetkeen. Sen sijaan tukijärjestelmä vaikuttaa voimakkaasti investoinnin riskeihin. Suurimmat riskit tuottajan näkökulmasta liittyivät vihreisiin sertifikaatteihin. Takuuhintajärjestelmä ja investointituki ovat tuottajan kannalta parhaat järjestelmät, koska niissä tuottajalle aiheutuu mahdollisimman pieni riski. Mahdollisimman pitkälle ennustettavalla tukitoiminnalla voidaan kaikissa tukimuodoissa pienentää tuottajalle aiheutuvaa riskiä.

Takuuhintajärjestelmä on käytännössä todettu tehokkaaksi, mutta näihin kokemuksiin liittyy poikkeuksetta korkeat tukitasot. Takuuhintajärjestelmä ei sovellu hyvin avoimille sähkömarkkinoille. Vihreistä sertifikaateista on vähän käytännön kokemuksia. Teoriassa järjestelmä on kansantaloudellisesti edullinen ja se soveltuu avoimille sähkömarkkinoille. Vihreät sertifikaatit soveltuvat huonosti kehitysvaiheessa olevan teknologian tukemiseen. Takuuhintajärjestelmä ja investointituet soveltuvat tähän tarkoitukseen paremmin.

Kaikissa järjestelmissä on hyviä ja huonoja puolia, eikä kaikista näkökulmista parasta järjestelmää voida nimetä. Tavoitteet on mahdollista toteuttaa kaikilla järjestelmillä, jos niiden toteutus on onnistunut. Toteutuksen onnistuminen korostuu erityisesti, jos halutaan aikaansaada avoimet yleiseurooppalaiset markkinat.