Urbaani leikkikenttä – Alakouluikäisen lapsen hyvinvointi urbaanissa ympäristössä

Abstract

Lasten tilankäytön historia osoittaa, että lapset ovat halki vuosikymmenten joutuneet olemaan kaupunkiympäristössä se ihmisryhmä, jonka hyvinvointia tukevista elementeistä ja tilasta supistetaan. Lapset ovat olleet hyvin sopeutumiskykyisiä ja löytäneet aina oman tilansa muutoksen keskellä olevasta elinympäristöstä. Herää kuitenkin kysymys, milloin sopeutumiskyky kohtaa seinän, ja lasten hyvinvointi alkaa laskea radikaalisti.

Tänä päivänä urbaani lapsuus ei ole enää poikkeus, vaan ennemminkin sääntö, johon kaupunkisuunnittelun on vastattava. Nyt onkin otollinen aika kyseenalaistaa lapsen tilaa ja hyvinvointia urbaanissa elinympäristössä. Turvallisen leikkimisen mahdollistaminen näyttää yhä tänäkin päivänä keskittyvän liikaa muusta kaupunkirakenteesta erotettuihin leikkipaikkoihin sekä niiden välineistöön, kun taas vapaan tutkimisen ja leikin mahdollisuudet julkisessa kaupunkitilassa aiotaan haudata hiekkalapiolla.

Kuinka urbaanista ympäristöstä saataisiin alakouluikäisen lapsen hyvinvointia ja kehitystä tukeva kokonaisuus? Tässä kandidaatintyössä etsittiin kaupunkiympäristöstä lapsen hyvinvointia ja kehitystä tukevia piirteitä, joita voitaisiin maisema-arkkitehtonisesti korostaa. Työssä huomioitiin erityisesti alakouluikäisen lapsen kehitysvaiheen erityspiirteet. Aihetta lähestyttiin syventymällä lapsen tilankäytön muutoksiin kaupungistuvan Suomen historiassa. Samalla työssä pohdittiin, kuinka lapsiystävällistä kaupunkisuunnittelua voitaisiin tulevaisuudessa kehittää huomioiden sekä lapsen tilankäytön historia, että lapsen hyvinvointia tukevan urbaanin ympäristön erityispiirteet.

Hyvin suunniteltu urbaani ympäristö voi kokonaisuudessaan toimia alakouluikäiselle lapselle urbaanina leikkikenttänä muodostamalla lapsen hyvinvointia ja kehitystä tukevan tapahtumapaikkojen verkoston. Verkoston solmuina voivat toimia jännitysasteiltaan erilaiset lasta kiinnostavat ympäristöt, jotka mahdollistavat lapsen kehitykselle tärkeän hyväluonteisen riskinoton. Tapahtumapaikkojen on oltava lapsen itsenäisesti saavutettavissa esimerkiksi kävellen tai pyörällä. Urbaanin elinympäristön solmukohtia yhdistävien kulkureittien suunnittelussa on puolestaan huomioitava erityisesti turvallisuus, monipuoliset ja vaihtuvat tilat, luonnon läheisyys kuin tilan miellyttävyyteen vaikuttavat tekijät. Näiden kaupunkiympäristön piirteiden vahvistaminen suomalaisessa kaupunkikuvassa vaatii toimivien lasta osallistavien toimintamallien löytämistä, ja niiden aseman vakiinnuttamista osaksi kaupunkisuunnittelun työprosessia.