Promoting waste prevention in industry – search for policy instruments

Abstract

The research challenge was to assess the benefits and limitations of using the concept Material Efficiency (MEf) as a proxy for the concept of Waste Prevention (WPr) in the context of designing policy instruments to promote WPr actions in the industry. The materials and methods for the thesis included studies of the statistics of hazardous industrial waste, observations from several cases of policy design processes in Finland, stakeholder interviews, an empirical study of environmental permits and elements of discourse analysis and policy evaluation. The results of the thesis support the view that MEf discourse can be used to translate the WPr goal into practice, with some limitations. A typology of MEf categories was developed and used as a tool for assessing the present scope of regulating WPr and MEf in a sample of environmental permits for industry in Finland. The study verified that in practice the waste hierarchy is not applied in most of the permits. The Industrial Emission Directive gives permitting authorities the mandate to regulate many categories of MEf. MEf is an important aspect of best available technique. There are legal and pragmatic limits to regulating MEf through permits. MEf policy is more complex than traditional pollution abatement policy because the use and choice of materials is directed by powerful sector-specific practices and policies, whereas WPr is more purely an environmental concern. Maximizing MEf in one phase of the life cycle of a product may not be the optimal solution. The findings suggest that a negotiated agreement or "green deal" could be feasible in Finland for promoting certain elements of circular economy. The case studies illustrate that the framing of MEf affects the choice of policy instruments. The thesis concludes that WPr would be easier to promote if it were clearly distanced from waste policy. Both quantitative and qualitative WPr can be better promoted through the concept of MEf in the broader cleaner production or circular economy context as compared to the current linkage with waste management policy.

Tutkimushaasteena oli arvioida, missä määrin materiaalitehokkuuden käsite voisi korvata jätteen ehkäisyn käsitteen suunniteltaessa ohjauskeinoja, joilla voitaisiin vähentää teollisuuden jätteitä ja niiden haitallisuutta. Tutkimuksen materiaalit ja menetelmät käsittivät vaarallisten teollisuusjätteiden tilastojen tutkimusta, tapaustutkimuksia useista ympäristöpolitiikan suunnitteluprosesseista Suomessa, sidosryhmähaastatteluja, ympäristölupien empiirisen tutkimuksen sekä diskurssianalyysin ja arviointitutkimuksen elementtejä. Tulokset tukevat käsitystä, että materiaalitehokkuuden diskurssilla voidaan tulkita jätteen ehkäisyn tavoitetta paremmin käytäntöön soveltuvalla tavalla - eräin varauksin. Tutkimuksessa kehitettiin materiaalitehokkuuden keinojen luokittelua, jonka avulla arvioitiin, miten jätteen ehkäisyä ja materiaalitehokkuutta on edistetty teollisuuden ympäristöluvissa Suomessa. Tutkimus vahvisti, että jätehuollon ensisijaisuusjärjestystä ei ole toteutettu useimmissa luvissa. Teollisuuden päästödirektiivi (IED) antaa lupaviranomaisille valtuudet antaa lupamääräyksiä monista materiaalitehokkuuden kategorioista. Materiaalitehokkuus on myös yksi parhaan käyttökelpoisen teknologian (BAT) näkökohdista. Materiaalitehokkuuden lupasääntelyllä on kuitenkin juridisia ja käytännöllisiä rajoitteita. Materiaalitehokkuuden ohjaus on monimutkaisempaa kuin perinteinen pilaantumisen ehkäisyn ohjaus, koska materiaalien käyttöä ja valintaa ohjaavat voimakkaat sektorikohtaiset käytännöt ja politiikat, kun taas jätteen ehkäisy on etupäässä ympäristöpolitiikan intressi. Materiaalitehokkuuden maksimointi yhdessä elinkaaren vaiheessa tai tuotantolaitoksessa ei välttämättä johda optimaaliseen ratkaisuun. Tämän väitöskirjan tulokset viittaavat siihen, että neuvoteltu materiaalitehokkuussopimus eli "vihreä diili" hallinnon ja teollisuuden edustajien välillä voisi soveltua keinoksi, jolla voidaan edistää eräitä kiertotalouden elementtejä Suomessa. Tapausselostukset osoittavat, että viitekehyksen määrittely on tärkeää materiaalitehokkuuden edistämisohjelmien suunnittelussa. Jätteen määrän ja haitallisuuden vähentäminen voidaan saavuttaa materiaalitehokkuuden parantamisen keinoilla. Tätä koskeva dialogi voidaan paremmin käydä kestävän kulutuksen ja tuotannon, luonnonvarapolitiikan tai kiertotalouden viitekehyksessä kuin jätehuoltopolitiikan yhteydessä.