Kuin suklaapirtelö, mutta rapea – Tilallinen romaani
Loading...
URL
Journal Title
Journal ISSN
Volume Title
School of Arts, Design and Architecture |
Master's thesis
Location:
Unless otherwise stated, all rights belong to the author. You may download, display and print this publication for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Authors
Date
2017
Department
Major/Subject
Mcode
Degree programme
Language
fi
Pages
110
Series
Abstract
Opinnäytteeni on romaanimuotoinen taiteellinen tutkimus, jonka tavoitteena on hahmotella tekstivälineen kyvykkyyttä ilmaista tilakokemus lavastusvälineeseen verrattuna. Teos on syntynyt prosessissa, jonka aikana olen rinnakkaisina metodeina tuottanut kaunokirjallista tekstiä ja tarkastellut tilallisuuden ilmenemistä siinä erilaisten teoreettisten tekstien kautta. Tämä tutkimusprosessi on näkyvissä teoksessa itsessään, ja sitä kautta työ toimii yhtäaikaisesti materiaalina, taiteellisena lopputuotoksena sekä tutkimuksen tuloksena. Työn alkupuolella määrittelen tekstin sopimuksenvaraiseksi konstruktioksi, jolla on kyky saada aikaan tilallisia mielikuvia ja voi siksi toimia tilallisen kokemuksen representaationa. Yrittäessäni luoda tilallisia representaatioita, huomaan tekstini olevan hyvin kokemuksellista. Kantin ja Merleau-Pontyn tilanäkemysten kautta päädyn siihen, että tila ja kokemus ovat toisistaan vaikeasti erotettavissa. Heideggerin ja Bachelardin tilateorioita tarkastelemalla huomaan sitovani maailmassaolemiseni tiukasti tiloihin yrittäen jatkuvasti tulla yhdeksi tilan kanssa ja luoda siihen merkityssuhteen. Peircen semiotiikan avulla käsittelen hieman tekstin ja näyttämön merkkien tulkinnan eroja ja huomaan, että merkki näyttämöllä on kenties tekstiäkin monitulkintaisempi ja epävakaa, mutta silti teatterin konventioiden myötä tietyillä, omaa ilmaisemistani haittaavilla tavoilla, rajoitettu. Nykykirjallisuuden konventioista aistin vihamielisyyttä puhdasta tilojen mahdollisimman realistista kuvailemista kohtaan, joka näyttää kumpuavan ikuisen uudistumisen vaateesta, mikä toisaalta on ominaista kaikelle taiteelle. Muun muassa Brechtin, Sklovskin ja Deweyn teorioita peilaten ehdotan yhdeksi syyksi sen, että ihminen lakkaa näkemästä kunnolla tottuessaan asioihin, jolloin näkemistä täytyy vaikeuttaa, mihin yhden näkemyksen mukaan tiivistyy taiteen merkitys. Yrittäessäni tuottaa tilaa erilaisilla tavoilla, jotka ovat kaikkinensa luettavissa romaanin sivuilta, huomaan lopulta, että lähtökohtani taiteen tekemiselle on tiloissa kokemani omituinen merkityksellisyyden tuntu, jonka yritän lavastamalla tai nyt kirjoittamalla tiivistää. Tunnistan tarpeeni jättää jälki, kuten Georges Perec tilaan pohjautuvassa kirjoittamisessaan, ja Sartren kuvailemalla tavalla kertoa itseäni näkyviin. Lopulta ilmaisukeino, joka lavastusvälineestä on puuttunut, näyttää olevan dominoiva kertojanääni, joka toimii ilmaisevana tekona piirtäen tilan näkyviin epäsuorasti, jolloin kokemuksestani kirjoitetussa muodossa tulee tilan representaatio.This master’s thesis is an artistic research project in the form of a literary novel, which aim is to outline the text medium’s ability to denote a spatial experience, compared to that of the scenography medium. The work is a result of a process, during which I have simultaneously produced belletristic text and through different theoretical texts examined its spatiality. This process is visible in the work itself, and thus the novel concurrently serves as material and end result of the research as well as an independent work of art. At the beginning of the novel I determine text as a generally accepted conventional construction that has the ability to generate spatial conceptions and thus work as a spatial representation. While trying to produce these textual representations of space I see that my text is very experiential. Examining Kant’s and Merleau-Ponty’s theories of space I find that space and experience are not easily distinguishable. Looking at Heidegger’s and Bachelard’s views on space I also find that my own being in the world is bound to spaces, constantly trying to become one and bond with it. Through Peirce’s semiotics I address the differences in the way a textual sign is read compared to that on the theatre stage. I find that a sign on stage is possibly even more ambiguous and vacillating than in text, although at the same time the ways people read it are limited by theatre’s conventions in a manner disadvantageous to my expression. In the conventions of contemporary literature I sense hostility towards realistic description of spaces in prose, and that seems to stem from the demand to infinitely reform, which, on the other hand, is characteristic of all forms of art. Reflecting Brecht’s, Shklovsky’s and Dewey’s (inter alia) theories I suggest one reason to be the fact that people stop really seeing things when they have seen them too many times, and the process of seeing has to be frustrated – one way of seeing the meaning of art. Trying out different ways of producing space textually, which all can be read on the pages of the novel, I ultimately notice that the starting point for my art is the uncanny feeling of meaningfulness I occasionally find in spaces and try to crystallize in scenography or, this time, writing. I recognize my need to leave a trace, like Georges Perec in his space based writing, and also a need to narrate myself visible, like Sartre describes it. Finally, what seems to have been missing from the means of expression in the scenography medium is the dominant voice of narrator; The act of expression that indirectly makes the space perceivable, whereupon my written experience becomes a representation of space.Description
Supervisor
Ikonen, LiisaThesis advisor
Björninen, SamuliKeywords
lavastus, tilallisuus, tila, romaani, taiteellinen tutkimus