Managing urban complexity - Participatory planning, self-organization and co-production of urban space

Abstract

Contemporary urban planning theories and practices are still dealing with the linear procedures and institutional sense-making. However, a new planning paradigm is emerging.The actor-based perspective acknowledges self-organizing urban development, which is able to operate apart from statutory government and decision-making. This dissertation is a longitudinal case study analysis on local urban development in Herttoniemi, Helsinki. The dissertation is based on meta-analysis of an action research, which operated with the local stakeholders for almost a decade since 2004. The aim of this dissertation is to provide theoretical and practical solutions that enhance the comprehension of urban development patterns in the Finnish context, and to explore the role of citizen engagement in urban planning. The dissertation answers the questions: What is urban complexity? What is the role of civil engagement in urban planning and development? How can e-planning enable civil engagement and urban transformation? The analysis of urban complexities indicates that the civic engagement is an advantage in planning and development initiatives. Unlike the public participation in the planning discourse, which often emphasizes conflicts, the self-organization fills in the discontinuity of the statutory processes. For example, neighbourhood activists created new public space, supported local services and maintain urban events. In addition to the self-organizing activities, mundane everyday life improved the local surroundings and nurtured the local identity, while the formal planning initiatives have been less effective to develop Herttoniemi. The dissertation suggests that urban complexity emerges due to a systemic gap: the one within planning and implementation, and the other between the planners and the local diverse realities. There are several reasons for this systemic gap. Namely, the linearity of the planning procedures and the lack of versatile planning methodology which prohibit adequate approaches to steer and feed urban transformation. Therefore, I argue that there is a need for expanded urban planning, which acknowledges the grass root level dynamics and systemic urban change, and integrates different planning approaches, including the promise of urban and community informatics in e-planning. The dissertation presents different types of urban complexity, and the means to cope with them.

Ihminen ja ihmisyhteisöjen toiminta on noussut kaupunkisuunnittelun ja erityisesti kaupunkikehittämisen keskiöön viime vuosina. Kaupunkisuunnittelun lähestymistavat ja menetelmät ovat kuitenkin pysyneet perinteisinä, lineaarisina ja institutionaalisten tavoitteiden asettelun mukaisina. Päähuomio keskittyy usein yksittäisten rakennushankkeiden kerrosneliömääriin ja pitkän aikavälin strategisiin tavoitteisiin, ei paikallisesti todettujen kehittämistarpeiden toteuttamiseen. Uusi kaupunkisuunnittelun paradigma on kuitenkin hahmottumassa. Post-strukturalistinen kaupunkisuunnittelu nostaa esiin itseorganisoituvien kaupunkitoimijoiden ja paikallisten kumppanuuksien merkityksen. Toisin kuin perinteisessä osallistuvassa suunnittelussa, paikallinen toimijuus ei rajaudu enää tiettyyn suunnittelun vaiheeseen, vaan jatkuu rakentamiseen sekä arjen ympäristöjen ylläpitoon ja ympäristön seurantaan. Tämän väitöskirjan tavoitteena on edistää kaupunkisuunnittelun keinovalikoimaa erilaisten paikallisten suunnitteluongelmien tunnistamisessa ja hallinnassa. Väitöskirja perustuu lähes vuosikymmenen jatkuneeseen pitkittäistutkimukseen, jossa kehitettiin toimintatutkimuksen keinoin Helsingin Herttoniemen kaupunginosaa. Väitöskirja vastaa tutkimuskysymyksiin: Mitä on kaupunkitoimintojen kompleksisuus, ja miten sitä voidaan kaupunkisuunnittelun keinoin hallita? Lisäksi väitöskirja tutkii, mikä on ollut paikallisten toimijoiden rooli kaupunkikehittämisessä, ja millaisia mahdollisuuksia sähköinen suunnittelu (e-planning) tarjoaa kaupunkisuunnittelulle ja -kehittämiselle. Väitöstyö perustuu viiteen vertaisarvioituun artikkeliin. Niiden pohjalta väitän, ettäkaupunkisuunnittelun käytäntöjen tulee kehittyä tunnistamaan ruohonjuuritason toiminta japaikallisuuden kaupunkikehitykseen vaikuttava dynamiikka, jotta kaupunkitilan ja -toimintojen muutosten ymmärtäminen, seuranta ja jopa hallinta on mahdollista. Kompleksisuuden hallinnassa korostuu, että kaupunkisuunnittelu ja yhteiskunnan toiminnot luovat suunnittelukysymyksiä, jotka ovat yhteensovittamattomia paikallisesti, missä todellisuus rakentuu itseorganisoituvien toimijoiden sekä arjen elämisen kautta. Väitöstyö esittää ratkaisuna erilaisia suunnitteluotteita sekä -menetelmiä (expanded urban planning), joilla saadaan tarttumapintaa paitsi kaupungin kompleksiseen muutokseen, myös valtaistetaan kansalaistoimijat mukaan aina strategisesta kaupunkisuunnittelusta oman kaupunginosan ja elinympäristön viihtyisyyden edistämiseen.