The present research project explores the conservation and utilization potential of stone-built, protected ruins in Europe. It is based on the literature of cultural heritage and on field studies made over several decades.
Much has been written about monumental ruins and archaeological areas; their history, conservation and plans for future development. The completion of the goals set for a given restoration project is however seldom investigated and the question whether those goals are contradictory with the site’s values not often asked. This investigation offers a method for critical analysis of the sites and the final completion of the conservation aims.
Ruin restoration can be a self-contradictory activity. The ideal of romantic ruins is that their power lies in their very transiency and in the dialogue between nature and humans. The scientific value of the ruins is, in turn, based on the authenticity of the material, whereas the preservation of the structure involves erecting protective roofs and fences as well as removing vegetation in order to stop the decay. The romantic and scientific values thus require mutually opposite actions. The touristic exploitation of archaeological sites and the subsequent furnishing of new construction may also be in conflict with the values of the surrounding landscape. The less visible the archaeological remains are, the more they have to be explained to the visitor. The problem is how to do it in a harmonious way so that the information sign does not become the main attraction itself.
Our research deals with this contradiction. It discusses how to identify and to simultaneously maintain multiple values during the restoration of ruins. To provide a general starting point, we have borrowed the characteristics of good architecture formulated by Vitruvius and employed them for the purpose of good ruin restoration: strength (firmitas), beauty (venustas) and narration (narratio). Ruins do not have a traditional utilization value as such (utilitas), you do not step into the ruins, you arrive to them, you contemplate them, examine and study them. The treatment of the landscape surrounding the ruins affects the visitor’s experience significantly. But, on the other hand, if no one visits the ruins, they will rarely be maintained. In order to preserve archaeological sites, they have to be re-used in some way (re-utilitas) and sustained (continuitas).
The broad spectrum of different restoration methods is examined from two perspectives: firmitas, the structural durability of the ruins, and narratio, the story they can tell us. Examples are used to discuss the implications and impact on overall restoration works. Seven examples are analysed in more detail to demonstrate in practice the principles of ruin conservation. In the examples, the preservation of values is examined and general themes are discussed, such as the concept of romantic ruins, the spirit of the site, archaeological parks, protective shelters, furnishings and visitor centres.
Séviac and Saint-Bertrand-de-Comminges in France represent a type of archaeological site with modest physical remains, of which there is a large number in Europe. The example of Pompeii is unique, the Pont du Gard in southern France is an ancient testimony to technical know-how, while the castles of Raseborg in Finland and Heidelberg in Germany represent monuments of power. The Jumièges monastery ruins in Normandy are a result of destruction during the French Revolution, to which both the passage of time and skilful restorations have created added value. Even though the case studies are dissimilar in many respects, they all serve as examples to test our method, which requires an examination of the values of the site from several angles.
Tutkimus käsittelee eurooppalaisia suojeltuja, kivirakenteisia raunioita sekä niiden restaurointia, eli arvojen vaalimista ja raunioalueiden tarjoamien mahdollisuuksien hyödyntämistä. Tutkimus perustuu kulttuuriperintöä koskevan kirjallisuuden tarjoamaan viitekehykseen ja useissa esimerkkikohteissa vuosikymmenten kuluessa tehtyihin havaintoihin.
Rauniomonumenteista ja arkeologisista alueista on olemassa paljon kirjallisuutta, joissa esitellään kohteiden historiaa, restaurointihistoriaa sekä tulevaisuuden suunnitelmia. Kirjallisuudessa kuitenkin harvoin analysoidaan restauroinnin päämäärien toteutumista tai sitä, ovatko päämäärät ristiriidassa paikan arvojen kanssa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarjota metodi rauniokohteen kriittiseen tarkasteluun päämääränä tietoinen lopputulos. Työ on suunnattu kulttuuriperinnön kanssa työskenteleville, erityisesti rakennuttajille ja suunnittelijoille.
Rauniorestauroinnilla on ristiriitainen alkuasetelma riippuen mistä näkökulmasta asiaa tarkastellaan. Romanttisen ihanteen mukaan raunioiden voima on niiden katoavaisuudessa, luonnon ja ihmisen vuoropuhelussa. Raunion tieteellinen arvo perustuu puolestaan materiaalin aitouteen. Rakenteiden säilymisen kannalta tulisi raunio aidata ja rakentaa sen päälle suojaava katos, poistaa kasvillisuus ja pysäyttää rappio. Romanttisten ja tieteellisten arvojen säilyttäminen edellyttää täten keskenään päinvastaisia toimia. Myös arkeologisten alueiden matkailullinen hyödyntäminen ja siitä seuraava kalustaminen ja uudisrakentaminen saattavat olla ristiriidassa maisema-arvojen kanssa. Mitä vähäisempiä arkeologiset jäänteet ovat, sitä enemmän niitä joudutaan selittämään kävijälle, joko sanoin, tekstein tai materiaalia lisäämällä. Kuinka se tehdään maiseman kanssa sopuisasti niin, ettei ilmoitustaulusta tule itse päänähtävyys?
Tutkimus käsittelee tätä ristiriitaa. Työssä pohditaan kuinka sekä tunnistaa että samanaikaisesti säilyttää rauniokohteen moninaiset arvot restauroinnin keinoilla. Rauniorestauroinnin yleisenä lähtökohtana pidetään Vitruviukselta lainattua ja raunioihin sovellettua hyvän arkkitehtuurin määritelmää: kestävyys (firmitas), kauneus (venustas) ja kertovuus (narratio). Raunioilla ei ole perinteistä käyttöarvoa (utilitas), raunioihin ei astuta ”sisään”, niille saavutaan, niitä katsotaan, tarkastellaan ja tutkitaan. Raunioympäristön käsittely vaikuttaa merkittävästi kävijäkokemukseen. Toisaalta, jos kukaan ei vieraile raunioilla, kohdetta harvoin ylläpidetään. Jotta arkeologiset alueet säilyisivät, ne tarvitsevat jonkunlaista toimintaa (re-utilitas) ja jatkuvuutta (continuitas).
Tutkimuksessa erilaisten restaurointimetodien laajaa kirjoa tarkastellaan kahdesta näkökulmasta: raunioiden rakenteellinen kestävyys sekä niiden kertovuus. Esimerkkien avulla pohditaan restaurointitekojen seurauksia ja vaikutusta kokonaisuuteen. Seitsemän esimerkkikohdetta analysoidaan tarkemmin suojeluperiaatteiden ilmentymänä. Esimerkeissä pohditaan kohteiden arvojen säilymistä sekä käsitellään arkeologisten alueiden suunnitteluun liittyviä yleisiä teemoja ja käsitteitä kuten raunioromantiikka, paikan henki, arkeologinen puisto, suojakatos, kalustaminen ja opastuskeskus.
Valituista kohteista Séviac ja Saint-Bertrand-de-Comminges Ranskassa edustavat vaatimattomien fyysisten jäänteiden muodostamia arkeologisia alueita, joita Euroopassa on suuri määrä. Esimerkeistä Pompeji on lähes ainutlaatuinen, Pont du Gard Etelä-Ranskassa on antiikin teknisen taidonnäytön jäänne, Raaseporin linna Suomessa ja Heidelbergin linna Saksassa edustavat mahtimonumentteja. Jumiègesin luostariraunio Normandiassa on esimerkki Ranskan suuren vallankumouksen seurauksena tuhoutuneesta arkkitehtuurista, jolle ajankulku ja taitava restaurointi ovat synnyttäneet lisäarvoa. Tapauskäsittelyt eivät ole yhteismitallisia, mutta esimerkeissä testataan metodia, joka pakottaa tarkastelemaan paikan arvoja monesta näkökulmasta.
Detta forskningsprojekt undersöker europeiska stenruiners konservering och utnyttjandepotential. Avhandlingen är baserad på kulturarvsstudier och observationer gjorda på olika platser genom de senaste decennierna.
Mycket har skrivits om monumentala ruiner och arkeologiska områden: om deras historia och konservering såväl som om planer för kommande utvecklingsprojekt. Däremot är uppfyllandet av målen för ett givet objekt sällan utforskade och frågan huruvida dessa mål strider mot platsens kulturvärde sällan ställd. Detta forskningsprojekt erbjuder en metod för kritisk granskning av arkeologiska platser och restaureringsmålens slutliga fullbordan.
Restaurering av ruiner kan vara en självmotsägande verksamhet. Idealet av romantiska ruiner ligger i själva förgängligheten och i dialogen mellan natur och människor. Ruinernas vetenskapliga värde baseras i sin tur på materialets äkthet, medan ruinkonservering medför att stoppa förfall genom att bygga skyddstak och stängsel samt att ta bort växtlighet. Romantiken och vetenskapen kräver således inbördes motstridiga handlingar. Utnyttjandet av arkeologiska platser i turistiskt syfte och medföljande nybyggnationer kan också komma i konflikt med värdena i det omkringliggande landskapet. Ju mindre synliga ruinerna är, desto mer måste de förklaras för en besökare. Problemet är hur man skall åstadkomma det utan att informationstavlan tar över och blir den egentliga attraktionen.
Vår forskning handlar om denna motsättning. Den diskuterar hur man identifierar och bibehåller olika slags kulturvärden medan man restaurerar. För att ge en allmän bas har vi tagit utgångspunkt i ’den goda arkitekturens karakteristika’ såsom de formulerades av Vitruvius och utnyttjat hans termer för vårt ändamål av god ruinkonservering: styrka (firmitas), skönhet (venustas) och berättelse (narratio). Ruiner har inte något nyttjandevärde som sådant (utilitas); man stiger inte in i ruiner, man anländer till dem; man betraktar dem, man undersöker dem, man studerar dem. Behandlingen av ruinernas omkringliggande landskap påverkar också besökarens upplevelse i hög grad. Om ingen besöker ruinerna kommer de å andra sidan sällan att underhållas. För att upprätthållas måste arkeologiska platser på något sätt återutnyttjas (re-utilitas) och upprätthållas (continuitas).
Alla olika restaureringsmetoder undersöks från två utgångpunkter: firmitas, ruinernas fysiska värde, och narratio, historian de berättar. Med utgångspunkt i olika exempel diskuteras deras inverkan på restaureringsarbetet i allmänhet. Sju exempel analyseras i detalj för att demonstrera ruinkonserveringsprinciper i praktiken. Bevarandet av kulturvärden utforskas liksom allmänna teman, såsom idén om romantiska ruiner, platsens själ, arkeologiska parker, skyddsbyggnader, inredning och besökscentra.
Séviac och Saint-Bertrand-de-Comminges i Frankrike representerar en i Europa mycket vanlig typ av arkeologisk plats med blygsamma fysiska kvarlevor. Pompeji är däremot som exempel unikt, Pont du Gard i Sydfrankrike är ett antikt vittnesbörd om tekniskt kunnande, medan finländska Raseborg och tyska Heidelberg slott representerar maktmonument. Klosterruinerna i Jumièges i Normandiet, ett resultat av förstörelse under franska revolutionen, har fått mervärde både av tidens gång och skickliga restaureringar. Våra fallstudier är inbördes olika men de fungerar alla som exempel för att pröva vår metod, vilken kräver en utvärdering av platsens kulturvärde utifrån ett flertal vinklar.
Submit a publication
Browse