Kuuluuko taide kaikille? Tutkimus maallikkotaidepuheesta ja demokraattisen taidemaailman mahdollisuudesta

Abstract

Maisterin opinnäytteessäni tarkastelen taidekasvattajan paikkaa taidemaailman ja taidemaallikkojen eli ei-ammattilaisten välissä. Taidealan ammattilaisena olen omaksunut institutionaalisen taidekäsityksen. Kuitenkin taidekasvattajana toimin pääosin taidemaallikkojen parissa. Maallikkokäsitykset taiteesta poikkeavat ammattilaiskäsityksestäni, eikä kaikkia taide ylipäätään edes kiinnosta. Tämä hämmennyksen paikka on työn lähtökohta: kasvatanko institutionaaliseen taidekäsitykseen ja toisaalta sellaiseen taidesuhteeseen, jossa taiteeseen täytyy suhtautua myönteisesti? Mitä ihmiset itse ajattelevat taiteen merkityksellisyydestä ja sen määrittelyvallasta?

Tutkimuksessani kysyn, miten maallikoiden taidepuheessa ilmenee suhtautuminen taiteen rajojen määrittelemiseen liittyvään vallankäyttöön. Aineistona käytän laajaa taideaiheisesta kommentointia, joka syntyi syksyllä 2013 sosiaalisessa mediassa tv-ohjelma Docventuresin Facebook-sivuilla. Analysoin tätä valmiiksi olemassa olevaa aineistoa laadullisen teoriasidonnaisen sisällönanalyysin keinoin. Käytän teoreettisina työkaluinani kulttuurin demokratisoimisen ja kulttuuridemokratian käsitteitä, joita ei nykyhetken taidekasvatuspuheessa juuri käytetä.

Taidemaailma on järjestelmä, joka perustuu omaan autonomiseen valtaansa määritellä taiteen rajat. Kulttuuria demokratisoimalla taidemaailman määrittelemän taiteen vastaanottamiseen ja saavuttamiseen tarjotaan kaikille tasa-arvoinen mahdollisuus. Kulttuuridemokratia on puolestaan erilaisten taidemuotojen tasa-arvoa: jonkun tahon määrittelemä taide ei ole toisten taidetta arvokkaampaa. Kulttuuridemokratian relativistisen näkemyksen kulttuurista voi nähdä siis uhkana taidemaailman asemalle. Taiteen määrittelyvaltaan kietoutuvat mm. kysymykset hyvästä mausta, taiteen kaanonista ja nykykansantaiteesta. Taidekasvatus peilautuu tutkimuksessa toisaalta elitismiin, toisaalta populismiin.

Analysoimani taidekommentointi on hyvin erilaista kuin ammatillinen taidepuhe. Aineistoni taidemaallikkopuheessa taidetta määriteltiin pääosin henkilökohtaisista lähtökohdista. Kommentoijien kriittisyys kohdistui ennen muuta nykytaiteen vaikeaselkoisuuteen ja taidepiirien liialliseen hyvään kulttuuritahtoon. Kulttuurin demokratisoinnin ja kulttuuridemokratian ihanteet ilmenevät tuloksissani toisiinsa kietoutuneina.

Totean työssäni, että taidekasvattajan on tärkeää kohdata taidemaallikkopuheen kriittisyys myös hyvää kulttuuritahtoa osoittaessaan. Pohdin taiteesta pitämisen ja ei-pitämisen sosiaalista merkitystä ja elitismin tuottamista myös yleisöstä käsin. Tarjoamalla konkreettisia välineitä monenlaisen taiteen tarkasteluun taidekasvatus voi lisätä merkitykselliseltä tuntuvan taiteen määrää ja kulttuurista suvaitsevaisuutta. Kasvatuksen tehtävä ei ole kuitenkaan luoda kasvatettavalle taidesuhdetta, vaan kehittää jo olemassa olevaa taidesuhdetta antoisammaksi ja tietoisemmaksi yhdessä kasvatettavan kanssa.