Elokuvan ja pelin konvergenssi ohjaajan näkökulmasta

Abstract

Elokuvan ja pelin konvergenssi eli lähentyminen on ilmiö, jota on molemmilla aloilla ennustettu jo kohta parinkymmenen vuoden ajan. Toisaalta on yleinen konsensus, ettei sitä ainakaan vielä ole merkittävissä määrin tapahtunut. Esimerkiksi Steven Spielberg antoi vuonna 2009 haastattelun, jossa mainitsi konvergenssin olevan ”dynamite” – kunhan se joskus tapahtuu.

Opinnäytetyön kirjoittajalla on yli kymmenen vuoden kokemus pelialalta ennen elokuvakoulussa aloittamista, minkä vuoksi aihe on henkilökohtaisesti kiinnostava. Työn tarkoituksena oli kartoittaa mitä merkkejä konvergenssista on vuonna 2013 näkyvissä, mitä hyötyä näiden kahden eri alan osaamisen yhdistämisestä voisi olla ja mitkä tekijät mahdollisesti estävät lähentymistä.

Historiallisesti merkittävin yhteistyö on markkinointilähtöistä. Elokuvabrändien pohjalta on julkaistu jo 1980-luvulta lähtien pelejä, ja myös pelibrändeistä on tehty jonkin verran elokuvia. Esteettistä vaikutusta puolin ja toisin on myös nähtävissä varsinkin suuren yleisön ns. blockbuster-elokuvien yhteydessä.

Elokuvaohjaajan näkökulmasta tarinalliset pelit ovat lajina mielenkiintoisimpia. Niitä ei kuitenkaan Suomessa toistaiseksi ole juurikaan tuotettu. Peli ei myöskään ole yhtä luontevasti draaman ja tarinankerronnan väline kuin elokuva. Tähän vaikuttavat mm. lineaarisen kerronnan rytmitys pelillisten osuuksien väliin, vuorovaikutteisen tarinan kirjoittamisen ja kokemisen rajoitukset ja ludonarratiivinen dissonanssi eli pelillisyyden ja tarinan välille syntyvät ristiriidat. Vastaavasti pelille ominaista emergenttiä eli käsikirjoittamatonta, kokijan mielessä muotoutuvaa tarinaa on huomattavasti vaikeampi saada aikaan elokuvan kuin pelin keinoin.

Jäljelle jäävät vielä tekniseen toteutustapaan, kuten digitaalisten työkalujen hallintaan ja taiteellisen työryhmän toimintaan liittyvät yhtäläisyydet. Näillä alueilla vaikuttaisikin olevan eniten yhtäläisyyksiä, jatkossa mahdollisesti entistä enemmän. Toisaalta työkalujen hallinta on kokonaisuuden kannalta suhteellisen pieni tekijä ja molemmilla aloilla saavutettavissa ilman toiseen alaan perehtymistäkin. Työryhmän johtaminen taas on opittavissa monien erilaisten työhistorioiden kautta.